Kolmen viikon vaihto Marseillessa

 

Keväällä 2021 saimme kuulla mahdollisuudesta lähteä Ranskaan kolmen viikon vaihtoon. Ilmoittauduimme innoissamme mukaan vaihtoon, sillä meitä kiinnosti tutustua toisen maan koulunkäyntiin ja kulttuuriin, sekä lähteä reissuun kun se pitkän ajan jälkeen oli taas mahdollista. Kesällä saimme kuulla ensimmäistä kertaa, että lähdemme Marseilleen, joka on Ranskan toiseksi suurin kaupunki. Ajatus lähtemisestä suureen kaupunkiin pienestä ja turvallisesta Lappeenrannasta oli jännittävä. Saimme samalla myös kuulla ketkä meidän vaihtarimme ovat. Noin kolmen kuukauden ajan viestittelimme ja tutustuimme toisiimme esimerkiksi Snapchatin kautta. 

Reissuun alettiin valmistautua kesällä ottamalla ensimmäiset koronarokotteet. Pelko lähdön peruuntumisesta koronatilanteen takia oli todellinen. Uskoimme kuitenkin tilanteen pysyvän hyvänä ja jatkoimme matkaan valmistautumista. Syyskuun alussa saimme toiset rokotteet ja siitä ei mennyt kauaakaan, kun lähtö jo koitti. 

Helsinki-Vantaan lentokentällä 19.9.2021:

Olo oli epätodellinen ja jännittynyt, oli vaikea uskoa että olimme lähdössä Ranskaan kahdestaan kolmeksi viikoksi. Meillä oli koneen vaihto Saksan Munchenissä ja jännitys oikean koneen löytämisestä oli melkoinen. Lennot sujuivat kuitenkin ongelmitta ja saavuimme turvallisesti Marseilleen. Tapasimme perheemme lentokentällä ja lähdimme ajamaan kohti vaihtareiden koteja. Meidät otettiin vastaan innokkaasti ja lämmöllä.

Olimme todella väsyneitä rankan reissaamispäivän jälkeen ja uni tuli nopeasti. Seuraavana aamuna aloitimme päivän kello 8.00 ranskalaisessa lukiossa. Ensivaikutelma koulusta oli erilainen kuin oletimme. Koulusta tuli mieleen vankila, koska se oli sisältä pelkkää betonia eikä ikkunoita ollut käytävillä, jonka takia luonnonvaloa ei ollut. Koulua ympäröi korkeat aidat/portit, ja sisään pääsi vain ne, joilla oli kyseisen koulun lukujärjestys. Portilla oli aina ihminen, joka tarkisti lukujärjestykset ja päästi oppilaat sisään kouluun.

Ranskalaisessa ja suomalaisessa sekä kulttuurissa on paljon eroja. Opimme reissun aikana arvostamaan Suomea sekä suomen koulujärjestelmää. Ranskalaisessa lukiossa oli todella tiukat säännöt esimerkiksi liittyen puhelimen käyttöön koulussa. Luokassa eikä käytävällä saanut olla puhelimella ollenkaan, ja opettajat huomauttivat siitä heti. Huomattava ero oli myös tuntien rakenne: tunnit olivat opettajan luennointia ja kaikki tehtävät piti tehdä kotona. Ranskalaiset nuoret käyttävät siis suuren osan vapaa-ajastaan tehden koulutehtäviä. Jokainen opiskelija oli intohimoinen opiskelemaan ja tunneilla kaikki oppilaat osallistuivat käytyihin keskusteluihin. 

Kouluruokailu kesti 1-2 tuntia ja sen aikana käytiin usein joko kotona tai leipomossa syömässä. Oli outoa huomata, että Suomessa kouluruokailu on sosiaalinen tapahtuma jossa pääsee vaihtamaan päivän kuulumiset kavereiden kanssa, kun taas Ranskassa saatettiin syödä yksin. Koululla oli tarjolla ruokaa, mutta se oli maksullista joten todella harvat oppilaat söivät siellä.

Kodittomien määrä Marseillessa oli meidän silmin huolestuttava ja surullinen. Ympäristö oli myös likainen ja katujen reunat olivat täynnä roskia. Myöskään kotona mitään ei kierrätetty, jonka takia roskikset täyttyivät nopeasti. Roskien määrä konkretisoitui, kun ne lojuivat kaduilla ennen kuin roska-auto haki ne. Erona oli myös se, että kaikki talot olivat kerrostaloja. Talot olivat todella isoja ja korkeita.

Matka ei mennyt aivan kuten olimme odottaneet, mutta koemme matkan opettaneen meille paljon. Emme kuitenkaan anna huonojen kokemusten lannistaa tai vaikuttaa mahdollisiin tuleviin ulkomaan vaihtoihimme, sillä epäonnistuneet vaihdot ovat harvassa. Jos harkitsette vaihtoon lähtemistä, kaikesta huolimatta kuitenkin suosittelemme sitä lämpimin mielin.

Teksti ja kuvat: Aino Roos 2D ja Suvi Makkonen 2F

Inhimillinen velvollisuus auttaa

Minna Nalbantoglu (HS, 20.8.21) käsittelee artikkelissaan perussuomalaisten uuden puheenjohtajan, Riikka Purran, näkemyksiä Suomen pakolaiskiintiöstä ja afgaanipakolaisista. Purran mielipide pakolaisten jättämisestä Afganistaniin on kylmä, järkyttävä ja epäinhimillinen.

Suomen pakolaiskiintiötä suunnitellaan nostettavan, jotta Afganistanista saataisiin pelastettua mahdollisimman paljon ihmisiä. Purran mielestä se on “tekopyhää ja itsekorostusta”. Hänen mielestään muutaman sadan ihmisen pelastaminen silloin, kun kärsiviä on miljoonia, on turhaa. Olen eri mieltä Purran kanssa. Jokainen pelastettu ihminen on tärkeä, koska meillä jokaisella on ihmisarvo. Yksikin valoisampi tulevaisuus on merkityksellinen. Afganistanissa hallitseva Taliban rikkoo siellä olevien ihmisten, etenkin naisten, ihmisoikeuksia. Tänne tulevat ihmiset saavat henkisen ja fyysisen turvan sekä heille kuuluvat ihmisoikeutensa takaisin. Purran mielestä humanitaarinen apu pitäisi viedä mahdollisimman lähelle kriisialuetta. Kriisialueiden ympärillä sijaitsevat valtiot ovat suuremmassa riskissä joutua mukaan kriisiin, eivätkä pakolaiset saisi sinne paetessaan turvaa. Lisäksi avun vieminen lähialueille voi olla hankalaa, koska myös naapurivaltioiden tilanteet voivat olla epävakaat. Suomi on maantieteellisesti kaukana Afganistanista, joten auttaminen muulla tavalla kuin ottamalla heitä turvaan Suomeen on vaikeaa. Jättäisitkö sinä omat sukulaisesi ja ystäväsi yksin kriisin keskelle? Nämä pakolaiset, joita Purra ei halua tänne, ovat myös joidenkin äitejä, sisaruksia ja lapsia. Purran mukaan lähtömaan kehittyminen ja vakautuminen on vaikeampaa, jos moni lähtee maasta pois. Ympäristö, joka rikkoo ihmisoikeuksia, ei ole turvallinen ympäristö elää. Jos ajatellaan näin, asetetaan kyseiselle alueelle asumaan jätettävät ihmiset vaaraan ja muita heikompaan asemaan. Ihmiset kriisialueelta pitää saada ensin turvaan, ja vasta sen jälkeen voidaan keskittyä tilanteen rauhoittamiseen. Jos kriisialueella tilanne rauhoittuu ja elinympäristö muuttuu turvalliseksi, voidaan miettiä afganistanilaisten palauttamista kotiin. Suurin osa halunnee palata kotiseudulleen heti, kun se on turvallista. On surullista ja yllättävää, että Riikka Purran on niin vaikea asettua hätää kärsivien afganistanilaisten asemaan. Äitinä hänenkin pitäisi ymmärtää huoli heikommassa asemassa olevista. Arvopohjaltaan kristillissosiaalisen puolueen puheenjohtaja Purra tuntuu unohtaneen inhimillisyyden ja lähimmäisenrakkauden merkityksen maailmassa.

Renata Söderlund

Kimpisen lukio

Tasa-arvoihanne ja Afganistan

Nykyään puhutaan paljon tasa-arvosta ja sen tärkeydestä, mutta tehdäänkö asialle oikeasti mitään? Yleisesti ollaan myös sitä mieltä, että miehillä on enemmän oikeuksia kuin naisilla. Se pitää valitettavasti paikkansa ainakin kehittyvissä valtioissa. Kehittyvissä valtioissa eriarvoisuus korostuu hyvin konkreettisesti. Miehillä on enemmän valtaa ja mahdollisuuksia elämässä. Naisten ja tyttöjen mahdollisuuksien ja aseman parantamista ei tehdä korvaamalla osa opiskelevista pojista tytöillä. Jos poikia korvattaisiin tytöillä, ei sekään olisi tasa-arvoista. Tilanteen parantaminen tapahtuu lisäämällä opetus-, työ-, terveydenhoito- ja ruoka- sekä vedensaantimahdollisuuksia siten, että sekä kaikki tytöt että kaikki pojat pääsisivät kouluun ja saisivat yhtä hyvät eväät elämään. Silloin kaikki lapset olisivat keskenään tasa-arvoisessa asemassa.

Pekka Kihilahden mukaan (Suomen kehitysyhteistyöllä on parannettu naisten asemaa Afganistanissa 22.8.21. HS.) Suomikin on osallistunut mm. Afganistanin tyttöjen ja naisten aseman parantamiseen. Koulutusta, töitä ja terveydenhuoltoa saavat yhä useammat tytöt ja naiset. Tämä on mahtava ja erittäin tärkeä asia. Afganistanista on tullut ja luultavasti tulee edelleen Suomeen paljon pakolaisia. Heistä suurin osa on naisia ja lapsia. Toteutuuko tasa-arvo, kun perheiden isät ja muutkin miehet jätetään vaille turvapaikkaa? Olisiko tasa-arvon mukaista ottaa turvaan kaikki vai sittenkin jättää kaikki oman onnensa nojaan? Asia on erittäin monimutkainen ja hankala. Jos ketään ei auta, on se rikos ihmisoikeuksia vastaan, mutta jos ei auta kaikkia, rikkoo se edelleen ainakin jonkun oikeuksia. Ikävintä on se, etteivät resurssit luultavasti riittäisi kaikkien auttamiseen, vaikka niin päätettäisiin toimia.

16-vuotias lukiolainen

Suomella on velvollisuus auttaa

Koti on monelle paikka, johon palata rankan päivän jälkeen rentoutumaan ja poistamaan päivän aikana kasvaneet huolet. Seinät seisovat tukevasti lattian vieressä, pitävät katon pään päällä ja suojaavat kastumiselta, vaikka ulkona sataisi. Millaiselta koti sitten näyttää niille afganistanilaisille, joilla siitä ei ole jäljellä enää mitään, jonka alle tai taakse turvautua? Mielessä ei päällimmäisenä pyöri huomisen päivän asukokonaisuus, vaan se, miten selviytyä yön yli. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (20.8.2021) “Pakolaiskriisi alkoi jo” todetaan: “Ihmisten kamppailu elämästään ei johdu vain väkivallan uhasta vaan puhtaan veden, ruuan ja alkeellisenkin terveydenhoidon puutteesta.” Meille suomalaisille, hyvinvointivaltion kansalaisille, ihmisoikeuksien toteutumista pidetään itsestään selvänä. Kuitenkin kun todellisuutta katsoo suoraan silmiin, huomaa, että näin se ei ole.

Suomalaisena nuorena naisena ajatus kodin tuhoutumisesta terroristien jalkojen alle on todella vieras ja siihen on hyvin vaikea samaistua. Onneksi kuitenkin medioiden avulla uutiset leviävät nopeasti ja auttavat minua, sekä meitä kaikkia, pysymään tietoisena maailman tapahtumista. Silti Afganistanin tilannetta on vaikea itse täysin käsittää ja ymmärtää. On ihan eri asia istua omalla sohvalla peitto jalkojen päällä katsomassa televisiosta videopätkää aseistetuista terroristeista kuin olla oikeasti paikan päällä miettimässä levottomasti, että mitäköhän he aikovat seuraavaksi tehdä. Ihailen ja kunnioitan suuresti kaikkia niitä lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka jaksavat pitää toivoaan yllä niin toivottomassa paikassa. Helsingin Sanomissa (20.8.2021) Minna Nalbantoglun kirjoittamassa artikkelissa “Perussuomalaisten Purra pakolaiskiintiön nostamisesta Afganistanin takia: "Tekopyhää ja itsekorostusta” perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra kertoo, ettei hän kannata pakolaiskiintiön nostamista, vaikka juuri nyt afganistanilaiset tarvitsisivat kaiken avun, mitä heille on mahdollista antaa. Purran sanojen mukaan on tyylipuhdasta idealismia uskoa tai uskotella, että tällaisilla vaatimuksilla on jotakin merkitystä. Minusta hänen sanansa ovat välinpitämättömiä ja epäinhimillisiä. Tällaisessa tilanteessa, jossa miljoonien viattomien ihmisten henget ovat vaarassa, on välttämätöntä auttaa niin monta kuin pystyy. Tämän takia minä olen pakolaiskiintiön nostamisen puolella. Jokaisella suomalaisella on velvollisuus auttaa hengenvaarassa olevaa omien kykyjensä mukaan. Niin kuin pääkirjoituksessa “Pakolaiskriisi alkoi jo” sanotaan: “Auttaminen on jo monimutkaista ja vaikeaa. Se ei poista maailman velvollisuutta toimia. Me olemme osa maailmaa.” Miksi sitten Suomi jättäisi ulkopuolelle heidät, jotka oikeasti tarvitsevat kiireellisesti tukea? Miksi minä, hyvinvoiva suomalainen, ansaitsisin enemmän apua kuin nälkäiset ja vaaran alle jääneet lapsiperheet? Kyse on ihmishengistä. Itsekkyydelle ei ole enää tilaa. Maria Pykäläinen Ihmisoikeuksien puolesta taisteleva lukiolainen

Suomen ei pidä kiirehtiä Afganistanin naisten kanssa

Afganistanissa ääriliike Taliban on kaapannut vallan ja heidän tapansa johtaa maata on hyvin erilainen verrattuna länsimaihin. Keskustelua on herättänyt mm. naisten asema. Taliban on erittäin vihamielinen naisia kohtaan ja länsimaiden pitäisi tehdä tälle asialle jotain. Nasima Razmyarin ja Ossi Heinäsen mielipidetekstissä Suomen maine tasa-arvon edistäjänä on nyt testissä (20.8.202, HS) kerrotaan Suomen olevan velvollinen tekemään kaikkensa auttaakseen naisia Afganistanissa. Mielestäni Suomen ei kuitenkaan pidä kiirehtiä asian kanssa.

Talibanin vallattua Afganistanin naisten asema heikkenee, mistä ei ole epäselvyyttä. On odotettavissa, että naiset saavat poistua omasta kodistaan ainoastaan burka yllään ja miespuolisen saattajan kanssa. Monet länsimaat ovat huolissaan tasa-arvon toteutumattomuudesta ja koko ajan varmasti suunnitellaan tasa-arvoa edistäviä toimia Afganistaniin. Mitä asialle edes voi tehdä? Tavallisen kansalaisen vaikuttamismahdollisuudet ovat melko pienet. Tietysti rahaa voi lahjoittaa erilaisille järjestöille ja antaa tukea sosiaalisessa mediassa. Tällaiset toimet ei todennäköisesti tee konkreettista muutosta. Kuten Razmyar ja Heinänen mielipidetekstissään toteavat, Suomen pitää tehdä asioita. Ei siis yksilöiden, vaikka sekään ei ole kiellettyä. Tavat, joilla saadaan konkreettista muutosta, tulevat todennäköisesti olemaan rajuja. Aseellinen yhteenotto olisi outo vaihtoehto, sillä juurihan aseellisia voimia ollaan vetämässä pois Afganistanista. Kuitenkaan tämä ei ole mahdoton vaihtoehto, jos Taliban hallitsee Afganistania samalla tavalla kuin 1996 - 2001. Toinen todennäköisempi vaihtoehto olisivat jonkinlaiset pakotteet. Pakotteet iskisivät johtajiin, sillä tarvitsevathan he tarvikkeita, mutta samalla se iskisi myös tavallisiin kansalaisiin ja naisiin, joita ollaan auttamassa. Razmyarin ja Heinäsen ehdotus rahoituksen lisäämisestä Afganistanissa toimiville humanitaarisen avun järjestöille ei ole huono idea. Näitä järjestöjä tuskin vain enää pitkään on olemassa. Myöskään suojan ja turvan antaminen afganistanilaisille naisille ei ole huono idea, mutta se ei tule ratkaisemaan isoa ongelmaa. Razmyar ja Heinänen ovat täysin oikeassa siitä, että Suomen pitää tehdä asialle voitavansa, mutta asian kanssa ei pidä hätäillä. Suomen täytyy miettiä, mitkä ovat oikeasti sellaisia toimia, jotka parantavat tasa-arvoa, eikä vain tehdä jotain. Uskon itse, että ratkaisu tulee löytymään länsimaiden yhteisistä projekteista. Arttu Lahikainen

ÄI03-kurssin runoja

Kuva: Silja Helkilinna

Ensimmäisen vuosikurssin vuoden viimeinen äidinkielen kurssi (ÄI03) pitää sisällään muun muassa lyriikkaan eli runouteen tutustumista. Tästä blogijulkaisusta löydät taitavien ja luovien opiskelijoidemme runoja. 

Lue ja nauti. Hyvää kesää!

Kuin linnun lailla minä liidin.

Lensin lähellesi ja kiitin.

Avataan ovi sydämeesi.

Ovi, josta näet kaiken sen,

mitä et ole uskaltanut

ottaa vastaan, tukahduttanut.

Minäpä olen käynyt siellä.

Haluun nyt näyttää sen sinulle,

joten lähdepä vaan mukaani.

Etsitään sinulle siipesi.

(Ella Kolehmainen)

Tuulahdus keväästä

Luonnonäänet heräävät eloon, 

samalla kun kerään rannalla hiekkaa kekoon. 

Hiekka jalkojen alla pistävältä tuntuu ja 

posket punaisena helteestä hehkuu. 

Lämmin sää mieltä lämmittää ja 

tuulen lailla kauniita muistoja itsessäni herättää.

Krookukset maassa kevättä hehkuvat, sekä

sinisten aaltojen lailla kaikille iloa tuovat. 

 

Katse suuntaa kohti tulevaa, 

ja uutta arkea ruvetaan jo suunnittelemaan.

Suunnitelmat täyttävät pään, kuin 

hyönteiset raikkaan ympäristön tän. 

 

Olet arvaamaton, mutta lopulta lempeä. 

Tulet myöhässä, tai välillä jopa ajoissa.  

Otat mukaasi värit, äänet ja tunnelman. 

Tiedät mitä teet, olethan kevät. 

(1. vuosikurssin opiskelija)

Kesäloma

Aurinko nousee aamuvarhain, 

päivästä on tulossa, mitä parhain.

Linnut laulaa, kukkii puu

hymyyn kääntyy lapsen suu.

 

Järvi tyyni, ei aaltoa näy,

käy kevyt askel rantaan päin.

Kalastaja verkot vesille heittää, 

saa saaliin ja niistä vielä keiton keittää.

 

Metsissä vihertää useat havut,

nousee niiden takaa rantasaunojen savut.

On aika taittaa koivusta vasta,

ja nauttia höyrysaunan lempeästä tunnelmasta.

 

Nuotio roihuaa, edessä valoisan yön taika.

Hyttyset inisee, on kesäloman aika.

Kesän hetkistä nautitaan kuumissaan,

kunnes tulee taas syksy ja sade kastelee maan.

(Emma Holopainen, 1D)

Äänitetty ensimmäisen vuosikurssin opiskelijamme runo on kuunneltavissa tästä.

Mielen ja kehon ihme - ihminen

Ihmisen mieli on ihmeellinen. Se auttaa selviämään niin arjesta kuin elämän kriiseistä. Mieli on myös voimakas ja voi usein saada ihmisen uupumaan. Tämän vuoksi mielen ja kehon välille on löydettävä tasapaino, jonka loppujen lopuksi ihminen voi saavuttaa vain itse omalla elämänhallinnallaan. On haasteellista ajatella, että olemme itse vastuussa omasta tasapainosta, vaikka tunnemme itse itsemme parhaiten tässä maailmassa. Se voi tuntua jopa pelottavalle, jos ihminen tajuaa, että esimerkiksi onnellisuuden löytäminen on kiinni oman mielen hallinnasta. Terapeutti tai lääkäri ei tätä pysty puolestamme löytämään, vaikka auttaa toki voi. Miten voimme oppia tasapainoiseen elämään, jossa keholla sekä mielellä on omat paikkansa? 

Jaana Hautalan artikkelissa “Mielenvoima - 10 vinkkiä tasapainoon ja onnistumiseen” (23.1.2019, Oivaltamaan.fi) esitellään ohjeita mielenvoiman löytämiseen. Tämä voima voidaan löytää esimerkiksi erilaisten mielikuvaharjoitteiden avulla. Artikkelissa korostetaan ihmistä löytämään oma tapansa rentoutua ja löytämään oman elämän merkitys. Vaikka artikkeli korostaa mielen tasapainon merkitystä, tuo se esille myös kehollisuuden tärkeyden. Hautala esimerkiksi kehottaa päivän mittaan tarkistamaan oman ryhtinsä ja sen, kuinka kannattelee itseään. Ihminen joka kykenee kannattelemaan itsensä rehellisesti, voi todennäköisesti myös henkisesti paremmin. Kun mieli ja keho voivat hyvin, elämän mielekkyys kasvaa ja näin ollen energiaa jää oleellisiin ja mielekkäisiin asioihin. 

Mielen ja kehon tasapainon löytämisen tärkeys korostuu nuoruudessa. Jo ihmistä tutkiva tieteenala psykologia todistaa sen, kuinka nuoren ajattelu kehittyy runsaasti. Lisäksi esimerkiksi tämän sukupolven nuoret elävät hyvin poikkeuksellista aikaa globaalin pandemian keskellä ja monet arjesta tutut elementit ovat jääneet pois. Esimerkiksi on jouduttu rajoittamaan monia urheiluharrastuksia, jotka vahvistaisivat niin mieltä kuin kehoa. Ystäviäkään ei voi välttämättä tavata.  Juuri niitä kahta elintärkeää elementtiä rajoitetaan, joista elämän tasapaino muodostuu. Monen nuoren, lapsen kuin aikuisen on etsittävä uusia keinoja mielen ja kehon tasapainon löytämiseksi. Ne voivat olla esimerkiksi Hautalan artikkelissa mainittuja mielikuvaharjoitteita tai esimerkiksi etäyhteydenpitoa kanssaihmisiin. 

Jotta ihminen voi säilyttää mielen ja kehon harmonian, voi sen eteen joutua tekemään konkreettisia tekoja. Ylen artikkelissa “Unohda hetkeksi paineet ja ihmissuhdekiemurat! Metsään uppoutuminen tekee meille hyvää, ja siihen on nyt kehitetty kolmen vaiheen menetelmä” ( 1.10.2019, Yle Uutiset) käsitellään niin sanottua metsään uppoutumista ja siihen liittyviä tuntemuksia. Artikkelissa on haastateltu tietoisuustaitovalmentaja Jarko Taivasmaata, jonka mukaan metsään uppoutumisessa ihminen voi kokea sulautuvansa luonnon ympäristöön. Ihminen voi myös kokea pääsevänsä irti kehon jännityksestä. Tämän voidaan myös olettaa rauhoittavan mieltä. Metsään uppoutuminen on mainio esimerkki siitä, kuinka esimerkiksi kehon jännittyneisyyden poistaminen poistaa välillisesti myös mielen päällä liehuvat murheet. 

Mieli on kautta aikojen saanut ihmiset voimaan pahoin ja samalla, kun mieli kärsii, myös keho kärsii. Ihminen siis horjahtaa kokonaisuudessaan, kun toinen osapuolista saa tarpeekseen. Ei ole kuitenkaan syytä vaipua epätoivoon. Kehoa voi oppia kuuntelemaan ja ihminen voi oppia tekemään omaa hyvinvointiaan vahvistavia toimia. Hautala painottaakin menestymisen henkisiä taitoja, joita ovat muun muassa itseluottamus, paineensietotaito ja rentous. Menestymisen takana ei aina siis välttämättä ole pelkkä tieto esimerkiksi matematiikan kaavoista, vaan ihminen on mahdollisesti aina luottanut omaan osaamiseen ja oppinut sietämään ympäristön asettamia paineita. Ehkä myös pandemian keskellä elävät nuoret voisivat ottaa neuvoista vaarin ja alkaa keskittyä omaan hyvinvointiinsa esimerkiksi harjoittamalla paineensietokykyä. Voisi olla, että etäkoulu ei painaisi enää niin kovasti, kuin se on tähän asti tehnyt. 

Tasapainoiseen elämään voi oppia ja oman elämän voimansa voi löytää. Jollekin se voi olla ystävät, toiselle usko Jumalaan tai kolmannelle metsään uppoutuminen. Mikä se asia kenellekin onkaan, tärkeintä on oppia tasapainottamaan omaa elämää ja ennen kaikkea löytämään tasapaino mielen ja kehon välille. On muistettava, että mieli saattaa joskus valehdella tai kertoa meille virheellistä tietoa ja keho saattaa tunnistaa tuntemuksia väärin. Siksi metsään uppoutumisen tavoin olisi tärkeä uppoutua omaan sisimpäänsä ja kuunnella, mitä se haluaa meille viestittää. Kuten Taivasmaa artikkelissa toteaa, tärkeää on tuntea olonsa turvalliseksi, samalla tavalla kuin voi tuntea omassa kodissaan. Keho ja mieli seuraavat meitä, minne menemmekin, ja siksi on vaivannäön arvoista huoltaa niitä ja ennen kaikkea löytää tasapaino niiden välille. “Ole aito ja löydä sinun elämän merkitys”, toteaa Jaana Hautala.

Ruusu Martikainen

Nauraisit nyt

Mitä asioita maailmasta pitäisi poistaa? Turha itku, harmitus ja viha. Miten tällaiseen tavoitteeseen voi päästä? Nauramalla enemmän! Uskon naurun voiman kumoavan kaiken edellä mainitut negatiiviset asiat. Tiedät tilanteen omastakin elämästäsi, kun sinulle sattuu nolo vahinko tai päädyt riitoihin parhaan ystäväsi kanssa. Kannattaako kyseisissä tilanteissa jäädä tuleen makaamaan ja harmitella asiaa vielä viikkojenkin päästä? Vastaus on ei, koska kaiken tämän pystymme välttämään nauramalla yhdessä ikäville tilanteille! Hankalankin tilanteen pystymme muokkaamaan mukavaksi muistoksi nauramalla yksin tai yhdessä surun ja harmin pois.

Cervantesin romaanissa Don Quijote käytävä "taistelu tuulimyllyjä vastaan" on oiva esimerkki, kuinka mahdoton ja koominen tilanne muutetaan hauskaksi tilanteeksi ilman sen suurempaa ajattelua. Taistelulla tuulimyllyjä vastaan tarkoitetaan mahdotonta taistelua asiaa vastaan, jota ei voi voittaa tai päihittää. Vaikka tilanne kuulostaakin masentavalta ja ikävältä, on turha yrittää muuttaa asioita, joille ei voi tehdä mitään. Positiivisuus ja nauru voivat olla ratkaisu myös tähän. Don Quijoten epäonnistunut hyökkäys mahdottoman suuria tuulimyllyjä vastaan päättyi odotetusti urhean taistelijan tappioon, mutta uskon hänen ja palvelijansa Sanchon nauraneen jälkeenpäin koomiselle tapahtumalle. Voittoahan taistelusta ei koskaan tullut, mutta ainakaan tapahtuneesta ei jää katkeraa makua kaverusten tai varsinkaan don Quijoten suuhun, kun sitä muistellaan huumorilla. Omasta kokemuksesta pystyn kertomaan elämäni parhaimmat kokemukset tulleen hetkistä, jolloin on ollut erityisen hauskaa.

Jos kaikki lisäisivät naurua ja itse luotua iloa elämäänsä, maailma olisi parempi paikka. Don Quijoten ja Sanchon välillä vallitseva ystävyysuhde on varmasti rakentunut naurun ja yhteisten toilalujen ympärille, sillä Sancho tuskin muuten jaksaisi katsella kajahtaneen don Quijoten päähänpistoja. Vakaviin asioihin ei aina täydy tai pidä suhtautua humoristisesti, mutta pienikin hymyn pilkahdus tai puujalkavitsi totiseen tilanteeseen keventää ilmapiiriä kummasti. Olisiko siis suurissa kansanvälisissä päätöksissä päästy parempaan yhteisymmärrykseen huumorin avulla, jos samanlainen kohtalo pätee pienemmissä arkisissa tilanteissa? Faktoja naurusta löytyy monia: se pidentää ikää, se syventää ihmissuhteita, antaa rohkeutta ja vahvistaa sydäntä. Ilmainen ja paras tapa tehdä hyvää itsellesi ja toisille on kaiken lisäksi kivaa.

Sotien ja levottomuuksien vallitsemassa maailmassa huumorin asema on erityisen tärkeä. Nauru vie pahat ajatukset muualle, se saa unohtamaan ajankulun ja stressin. Pystytkö nimeämään paremman tilanteen kuin hyvän naurutuokion ystäviesi tai perheesi kanssa? Sama syy pätee don Quijoteen ja Sanchoon: ystävyys pysyy vahvana kaikesta huolimatta, kun tapahtuneisiin ei suhtauduta niin vakavasti, vaan pilke silmäkulmassa yhdessä nauraen. Unohtakaa siis turhanpäiväiset itkut ja kaunat muita kohtaan ja alkakaa nauramaan! Huomaat kyllä eron.

Naurun ammattilainen Verneri Saukkonen

Naisten oikeudet ovat edelleen vaakalaudalla

Naisten oikeuksiin alettiin 1800-luvun kehittyvän maailman myötä kiinnittää enemmän huomiota. Nyt kun suurella osaa nykypäivän naisista on mm. äänioikeus, oikeus omaisuuteensa, opiskeluun ja työssäkäyntiin sekä historian naisiin verrattuna huomattavasti paremmat mahdollisuudet elää itsenäisesti, eikö taistelun naisten oikeuksien puolesta ole aika päättyä?

Kanadalaisen Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu dystooppinen romaani Orjattaresi sijoittuu julkaisuajankohdan lähitulevaisuuteen, oikeassa maailmassa aikaan, jolloin naisten oikeuksien yleisesti koettiin jo toteutuneen länsimaissa. Postmodernismin tyylille ominaisesti Atwood kyseenalaistaa ja kritisoi yhä relevantteja yhteiskunnan piirteitä. Hän luo spekuloiden kuvaa Yhdysvalloista, joissa kristilliset fundamentalistit ovat onnistuneesti kaapanneet vallan ja järjestelmällisesti luoneet maan yhteiskunnasta visionsa mukaisen ― naisilta on riistetty kaikki se autonomia, jonka he olivat aiempina vuosikymmeninä saavuttaneet, ja paljon enemmänkin. Vaikka kirjan tapahtumat saattavat tuntua niin epäuskottavilta, että on mahdoton kuvitella saman tapahtuvan vaikkapa Euroopassa tai edes Yhdysvalloissa, varsin todelliset ilmiöt antoivat Atwoodille inspiraatiota teoksen maailman luomiseen.

Kun kirjassa naisten pankkitilit on jäädytetty vuosia sitten, lukeminen on heiltä kiellettyä, he eivät saa asua tai edes liikkua yksin ja heidän ainoa tehtävänsä on synnyttää lapsia, oikeassa elämässä esimerkiksi naisten lisääntymisoikeudet ovat kehittyneissäkin maissa jatkuvasti uhattuina. Teija Laakson kirjoittamassa uutisessa "Selvitys: Yhdysvaltain kristilliset konservatiivijärjestöt pumppaavat rahaa naisten ja sateenkaarivähemmistöjen oikeuksien vastaiseen kampanjointiin Euroopassa" (Maailma.net, 3.11.2020) tuo esille ilmiöitä, jotka ovat helposti rinnastettavissa Atwoodin Orjattaresi-teokseen. Uutisessa kuvataan sitä, kuinka "yhdysvaltalaiset oikeistokristilliset järjestöt” käyttävät vuosittain miljoonia naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien heikentämiseen etenkin Euroopassa. Sen mukaan järjestöjen toiminta, kuten homoavioliittojen vastustaminen tai tiukemman aborttipolitiikan puolustaminen, ovat Euroopassa johtaneet kasvaneeseen seksuaali- ja lisääntymisoikeuksien vastustamiseen. On siis selvää, että pyrkimys rajoittaa naisten itsemääräämisoikeus on vahvasti läsnä muuallakin kuin fiktiossa tai esimerkiksi kehitysmaissa.

Tärkeä elementti Atwoodin teoksen maailmanrakennuksessa on se, miten ihmiset käyttäytyvät pelätessään äärimmäisiä ja väkivaltaisia, kirjan maailmassa usein kohtalokkaita rangaistuksia. Merkittävä osa siitä, mikä tekee teoksen tapahtumista ja sen luomasta miljööstä dystopiaksi yllättävänkin realistisen, tulee henkilöhahmojen silkasta tavallisuudesta ― he eivät missään nimessä ole sankareita, yksinkertaisesti vain ihmisiä. Päähenkilö Frediläinen on korkeassa asemassa olevan miehen, Fredin, orjatar, jonka elämä on ainoastaan selviytymistä. Hän ei taistele vastaan tai kapinoi, koska siten hän voi säilyä hengissä. On helpompaa sopeutua kuin uhrata henkensä. Jopa vastarintaliike, joka on kyllä ainakin häilyvällä tasolla yhä olemassa, ei vaadi näkyvästi oikeutta tai johda vallankumoustaistelua. Vaikuttaa realistiselta ajatukselta, että oikeassa elämässäkin vaistot ohjaisivat alistumaan, jotta elossapysyminen olisi mahdollista.

Maailma.netin uutisen mainitsemia järjestöjä ja samankaltaisia toimia vastaan taas on selkeää vastustusta, joten dystopiamainen maailma kuulostaa epäilemättä kaukaa haetulta. Jos mielikuva lähtee liikkeelle siitä, että naiset alistettaisiin samalla tavalla nimettömiksi synnytyskoneiksi, on helppo unohtaa, että pienien asioiden hyväksyminen antaa usein tilaa myös suurempien vääryyksien tapahtumiselle. Ei oikeastaan ole edes kyse juuri Atwoodin kuvaaman maailman kehityksen lopputuloksesta vaan prosessista, joka alkaa silloin, kun sallimme melkein huomaamatta merkityksettömiltä vaikuttavia epäreiluuksia. Vaikka moni taistelee pitääkseen oikeutensa omaan kehoonsa, tarpeeksi monen ihmisen hiljainen hyväksyntä mahdollisti esimerkiksi juuri Puolan aborttioikeuden tiukentamisen.

Teija Laaksonen mainitsee uutisessa myös naisia, kuten Donald Trumpin kouluministeri, jotka puoltavat konservatiivisia ja äärikristillisiä arvoja sekä naisten itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Sekä ääriuskonnollisuuden että laajemman, naisia alistavan maailmankuvan sisäistäminen näkyy myös Orjattaresi-kirjassa. Frediläinen, jonka ajatukset avautuvat lukijalle yksityiskohtaisesti minä-muotoisen kerronnan ansiosta, tulee ajoittain itsekin tietoiseksi siitä, että on alkanut kaikessa hiljaisuudessa uskoa hallituksen syöttämää propagandaa. Hän huomaa joskus muistelevansa entisajan vaatteita tarpeettoman paljastavina ja meikkaamista turhamaisena, vaikka molemmat olivat olleet normaali osa hänen silloista elämäänsä. Vaikka hän ei salaa taivu uskoon ja kapinoi mielensä turvissa, on Frediläinen tavallaan jopa hyväksynyt orjattaren tehtävän ja aseman. Se on vain osa uutta normaalia.

Sekä Orjattaresi että viimeaikaiset tapahtumat etenkin Yhdysvalloissa saavat pohtimaan, mihin asti voimme antaa asioiden muuttua ilman, että niistä tulee meillekin vain osa uutta normaalia. Maailma.netin uutisen sitaatti EPF-järjestöön kuuluvalta Neil Dattalta muistuttaa myös suomalaisia siitä, etteivät demokraattisten arvojen toteutuminen ole itsestäänselvyys kotimaassakaan: “Eurooppalaisina emme voi istua ja katsoa, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa ja ajatella, ettei demokraattisten normien ja ihmisoikeuksien rapautuminen voi tapahtua täällä." Ihmisoikeuksien rapautuminen kuvaa hyvin sitä, mikä ei ole ainoastaan mahdollista, vaan jo käynnissä.

(Äidinkielen 5-kurssin klassikkokirjoitelma Margaret Atwoodin teoksesta Orjattaresi)