Inhimillinen velvollisuus auttaa

Minna Nalbantoglu (HS, 20.8.21) käsittelee artikkelissaan perussuomalaisten uuden puheenjohtajan, Riikka Purran, näkemyksiä Suomen pakolaiskiintiöstä ja afgaanipakolaisista. Purran mielipide pakolaisten jättämisestä Afganistaniin on kylmä, järkyttävä ja epäinhimillinen.

Suomen pakolaiskiintiötä suunnitellaan nostettavan, jotta Afganistanista saataisiin pelastettua mahdollisimman paljon ihmisiä. Purran mielestä se on “tekopyhää ja itsekorostusta”. Hänen mielestään muutaman sadan ihmisen pelastaminen silloin, kun kärsiviä on miljoonia, on turhaa. Olen eri mieltä Purran kanssa. Jokainen pelastettu ihminen on tärkeä, koska meillä jokaisella on ihmisarvo. Yksikin valoisampi tulevaisuus on merkityksellinen. Afganistanissa hallitseva Taliban rikkoo siellä olevien ihmisten, etenkin naisten, ihmisoikeuksia. Tänne tulevat ihmiset saavat henkisen ja fyysisen turvan sekä heille kuuluvat ihmisoikeutensa takaisin. Purran mielestä humanitaarinen apu pitäisi viedä mahdollisimman lähelle kriisialuetta. Kriisialueiden ympärillä sijaitsevat valtiot ovat suuremmassa riskissä joutua mukaan kriisiin, eivätkä pakolaiset saisi sinne paetessaan turvaa. Lisäksi avun vieminen lähialueille voi olla hankalaa, koska myös naapurivaltioiden tilanteet voivat olla epävakaat. Suomi on maantieteellisesti kaukana Afganistanista, joten auttaminen muulla tavalla kuin ottamalla heitä turvaan Suomeen on vaikeaa. Jättäisitkö sinä omat sukulaisesi ja ystäväsi yksin kriisin keskelle? Nämä pakolaiset, joita Purra ei halua tänne, ovat myös joidenkin äitejä, sisaruksia ja lapsia. Purran mukaan lähtömaan kehittyminen ja vakautuminen on vaikeampaa, jos moni lähtee maasta pois. Ympäristö, joka rikkoo ihmisoikeuksia, ei ole turvallinen ympäristö elää. Jos ajatellaan näin, asetetaan kyseiselle alueelle asumaan jätettävät ihmiset vaaraan ja muita heikompaan asemaan. Ihmiset kriisialueelta pitää saada ensin turvaan, ja vasta sen jälkeen voidaan keskittyä tilanteen rauhoittamiseen. Jos kriisialueella tilanne rauhoittuu ja elinympäristö muuttuu turvalliseksi, voidaan miettiä afganistanilaisten palauttamista kotiin. Suurin osa halunnee palata kotiseudulleen heti, kun se on turvallista. On surullista ja yllättävää, että Riikka Purran on niin vaikea asettua hätää kärsivien afganistanilaisten asemaan. Äitinä hänenkin pitäisi ymmärtää huoli heikommassa asemassa olevista. Arvopohjaltaan kristillissosiaalisen puolueen puheenjohtaja Purra tuntuu unohtaneen inhimillisyyden ja lähimmäisenrakkauden merkityksen maailmassa.

Renata Söderlund

Kimpisen lukio

Tasa-arvoihanne ja Afganistan

Nykyään puhutaan paljon tasa-arvosta ja sen tärkeydestä, mutta tehdäänkö asialle oikeasti mitään? Yleisesti ollaan myös sitä mieltä, että miehillä on enemmän oikeuksia kuin naisilla. Se pitää valitettavasti paikkansa ainakin kehittyvissä valtioissa. Kehittyvissä valtioissa eriarvoisuus korostuu hyvin konkreettisesti. Miehillä on enemmän valtaa ja mahdollisuuksia elämässä. Naisten ja tyttöjen mahdollisuuksien ja aseman parantamista ei tehdä korvaamalla osa opiskelevista pojista tytöillä. Jos poikia korvattaisiin tytöillä, ei sekään olisi tasa-arvoista. Tilanteen parantaminen tapahtuu lisäämällä opetus-, työ-, terveydenhoito- ja ruoka- sekä vedensaantimahdollisuuksia siten, että sekä kaikki tytöt että kaikki pojat pääsisivät kouluun ja saisivat yhtä hyvät eväät elämään. Silloin kaikki lapset olisivat keskenään tasa-arvoisessa asemassa.

Pekka Kihilahden mukaan (Suomen kehitysyhteistyöllä on parannettu naisten asemaa Afganistanissa 22.8.21. HS.) Suomikin on osallistunut mm. Afganistanin tyttöjen ja naisten aseman parantamiseen. Koulutusta, töitä ja terveydenhuoltoa saavat yhä useammat tytöt ja naiset. Tämä on mahtava ja erittäin tärkeä asia. Afganistanista on tullut ja luultavasti tulee edelleen Suomeen paljon pakolaisia. Heistä suurin osa on naisia ja lapsia. Toteutuuko tasa-arvo, kun perheiden isät ja muutkin miehet jätetään vaille turvapaikkaa? Olisiko tasa-arvon mukaista ottaa turvaan kaikki vai sittenkin jättää kaikki oman onnensa nojaan? Asia on erittäin monimutkainen ja hankala. Jos ketään ei auta, on se rikos ihmisoikeuksia vastaan, mutta jos ei auta kaikkia, rikkoo se edelleen ainakin jonkun oikeuksia. Ikävintä on se, etteivät resurssit luultavasti riittäisi kaikkien auttamiseen, vaikka niin päätettäisiin toimia.

16-vuotias lukiolainen

Suomella on velvollisuus auttaa

Koti on monelle paikka, johon palata rankan päivän jälkeen rentoutumaan ja poistamaan päivän aikana kasvaneet huolet. Seinät seisovat tukevasti lattian vieressä, pitävät katon pään päällä ja suojaavat kastumiselta, vaikka ulkona sataisi. Millaiselta koti sitten näyttää niille afganistanilaisille, joilla siitä ei ole jäljellä enää mitään, jonka alle tai taakse turvautua? Mielessä ei päällimmäisenä pyöri huomisen päivän asukokonaisuus, vaan se, miten selviytyä yön yli. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (20.8.2021) “Pakolaiskriisi alkoi jo” todetaan: “Ihmisten kamppailu elämästään ei johdu vain väkivallan uhasta vaan puhtaan veden, ruuan ja alkeellisenkin terveydenhoidon puutteesta.” Meille suomalaisille, hyvinvointivaltion kansalaisille, ihmisoikeuksien toteutumista pidetään itsestään selvänä. Kuitenkin kun todellisuutta katsoo suoraan silmiin, huomaa, että näin se ei ole.

Suomalaisena nuorena naisena ajatus kodin tuhoutumisesta terroristien jalkojen alle on todella vieras ja siihen on hyvin vaikea samaistua. Onneksi kuitenkin medioiden avulla uutiset leviävät nopeasti ja auttavat minua, sekä meitä kaikkia, pysymään tietoisena maailman tapahtumista. Silti Afganistanin tilannetta on vaikea itse täysin käsittää ja ymmärtää. On ihan eri asia istua omalla sohvalla peitto jalkojen päällä katsomassa televisiosta videopätkää aseistetuista terroristeista kuin olla oikeasti paikan päällä miettimässä levottomasti, että mitäköhän he aikovat seuraavaksi tehdä. Ihailen ja kunnioitan suuresti kaikkia niitä lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka jaksavat pitää toivoaan yllä niin toivottomassa paikassa. Helsingin Sanomissa (20.8.2021) Minna Nalbantoglun kirjoittamassa artikkelissa “Perussuomalaisten Purra pakolaiskiintiön nostamisesta Afganistanin takia: "Tekopyhää ja itsekorostusta” perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra kertoo, ettei hän kannata pakolaiskiintiön nostamista, vaikka juuri nyt afganistanilaiset tarvitsisivat kaiken avun, mitä heille on mahdollista antaa. Purran sanojen mukaan on tyylipuhdasta idealismia uskoa tai uskotella, että tällaisilla vaatimuksilla on jotakin merkitystä. Minusta hänen sanansa ovat välinpitämättömiä ja epäinhimillisiä. Tällaisessa tilanteessa, jossa miljoonien viattomien ihmisten henget ovat vaarassa, on välttämätöntä auttaa niin monta kuin pystyy. Tämän takia minä olen pakolaiskiintiön nostamisen puolella. Jokaisella suomalaisella on velvollisuus auttaa hengenvaarassa olevaa omien kykyjensä mukaan. Niin kuin pääkirjoituksessa “Pakolaiskriisi alkoi jo” sanotaan: “Auttaminen on jo monimutkaista ja vaikeaa. Se ei poista maailman velvollisuutta toimia. Me olemme osa maailmaa.” Miksi sitten Suomi jättäisi ulkopuolelle heidät, jotka oikeasti tarvitsevat kiireellisesti tukea? Miksi minä, hyvinvoiva suomalainen, ansaitsisin enemmän apua kuin nälkäiset ja vaaran alle jääneet lapsiperheet? Kyse on ihmishengistä. Itsekkyydelle ei ole enää tilaa. Maria Pykäläinen Ihmisoikeuksien puolesta taisteleva lukiolainen

Suomen ei pidä kiirehtiä Afganistanin naisten kanssa

Afganistanissa ääriliike Taliban on kaapannut vallan ja heidän tapansa johtaa maata on hyvin erilainen verrattuna länsimaihin. Keskustelua on herättänyt mm. naisten asema. Taliban on erittäin vihamielinen naisia kohtaan ja länsimaiden pitäisi tehdä tälle asialle jotain. Nasima Razmyarin ja Ossi Heinäsen mielipidetekstissä Suomen maine tasa-arvon edistäjänä on nyt testissä (20.8.202, HS) kerrotaan Suomen olevan velvollinen tekemään kaikkensa auttaakseen naisia Afganistanissa. Mielestäni Suomen ei kuitenkaan pidä kiirehtiä asian kanssa.

Talibanin vallattua Afganistanin naisten asema heikkenee, mistä ei ole epäselvyyttä. On odotettavissa, että naiset saavat poistua omasta kodistaan ainoastaan burka yllään ja miespuolisen saattajan kanssa. Monet länsimaat ovat huolissaan tasa-arvon toteutumattomuudesta ja koko ajan varmasti suunnitellaan tasa-arvoa edistäviä toimia Afganistaniin. Mitä asialle edes voi tehdä? Tavallisen kansalaisen vaikuttamismahdollisuudet ovat melko pienet. Tietysti rahaa voi lahjoittaa erilaisille järjestöille ja antaa tukea sosiaalisessa mediassa. Tällaiset toimet ei todennäköisesti tee konkreettista muutosta. Kuten Razmyar ja Heinänen mielipidetekstissään toteavat, Suomen pitää tehdä asioita. Ei siis yksilöiden, vaikka sekään ei ole kiellettyä. Tavat, joilla saadaan konkreettista muutosta, tulevat todennäköisesti olemaan rajuja. Aseellinen yhteenotto olisi outo vaihtoehto, sillä juurihan aseellisia voimia ollaan vetämässä pois Afganistanista. Kuitenkaan tämä ei ole mahdoton vaihtoehto, jos Taliban hallitsee Afganistania samalla tavalla kuin 1996 - 2001. Toinen todennäköisempi vaihtoehto olisivat jonkinlaiset pakotteet. Pakotteet iskisivät johtajiin, sillä tarvitsevathan he tarvikkeita, mutta samalla se iskisi myös tavallisiin kansalaisiin ja naisiin, joita ollaan auttamassa. Razmyarin ja Heinäsen ehdotus rahoituksen lisäämisestä Afganistanissa toimiville humanitaarisen avun järjestöille ei ole huono idea. Näitä järjestöjä tuskin vain enää pitkään on olemassa. Myöskään suojan ja turvan antaminen afganistanilaisille naisille ei ole huono idea, mutta se ei tule ratkaisemaan isoa ongelmaa. Razmyar ja Heinänen ovat täysin oikeassa siitä, että Suomen pitää tehdä asialle voitavansa, mutta asian kanssa ei pidä hätäillä. Suomen täytyy miettiä, mitkä ovat oikeasti sellaisia toimia, jotka parantavat tasa-arvoa, eikä vain tehdä jotain. Uskon itse, että ratkaisu tulee löytymään länsimaiden yhteisistä projekteista. Arttu Lahikainen