“We’ll be well - wellbeing Europeans” Erasmus-kokous Saksassa

Kirccheim unter Teckin keskustaa

Maanantaina 21.11. Erasmus-delegaatiomme eli neljä koulumme oppilasta sekä 3 opettajaa lähtivät kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Kohteena oli Kirccheim unter Teck, jonne lensimme Frankfurtin ja Stuttgartin kautta. Pitkän matkustuspäivän päätteeksi vastassa olivat isäntäperheet. Ilta kului tutustuessa uusiin ja vanhoihin tovereihin.

Tiistaina oli aika ensimmäiselle koulupäivälle. Paikalle saavuttiin lähes ajoissa. Koulussa tutustuttiin muiden maiden edustajiin sekä teimme esitelmät terveellisestä ruokavaliosta ja nukkumisesta. Iltapäivällä harrastimme paikallista kaupunkisotaa. Ilta kului isäntäperheissä. Osa oli yhdessä hengailemassa ja osa osallistui lentopallopeliin. Porukka jakautui eri suuntiin, mutta jokainen oppi uutta paikallisesta nuorisokulttuurista.

Keskiviikkona aamulla vuorossa oli plogging run eli roskien keräily kävely. Onnistuneesti oppilaat keräsivät yli 20 kg roskia. Tämän jälkeen vuorossa oli kiipeilyä ja ninja warrior -rata. Paikalta löytyi myös kahvila sekä kuntosali. Kaikkia lajeja testattiin. Lounaaksi söimme pizzaa porukalla. Iltapäivän ohjelmassa oli Saksa-Japani-jalkapallopeli. Opimme, että saksalaiset ovat intohimoisia jalkapallofaneja. Tunteet kuumenivat, koska osa porukasta kannusti Japania, joka vastoin kaikkia odotuksia voitti pelin. Ilta kului edellisen illan tapaan.

Torstaina oli retkipäivä Stuttgartiin. Ensimmäisenä menimme Mercedes Benz -museoon. Museossa opimme yhtiön kehittymisestä sekä muuten historiasta. Kohokohtana oli Mika Häkkisen auto. Tämän jälkeen suuntana oli Marienplatz-aukio, jossa suuntasimme pizzalle. Maistoimme raparperipizzaa, joka oli makuelämyksenä varsin uudenlainen. Tämän jälkeen funikulaari kuljetti meidät vuoren ylös, josta kävelimme alas. Maisemat olivat huikeat.

Tämän jälkeen luvassa oli koko viikon odotetut joulumarkkinat Esslingenissä. Pääsimme mukaan mukaan tunnelmaan ja maistelimme paikallisia herkkuja. Seurasimme tulishow´ta ja markkinoiden jälkeen suuntasimme hengailemaan yhdessä.

Perjantaina aamussa pidettiin Pecha Kucha -esitelmät. Me suomalaiset reippaana näytimme muille mallia ja esitimme ensimmäisenä. Lisäksi teimme taidetta ja kylpypommeja sekä taukojumppavideon. Iltapäivällä harrastimme parkouria, tanssia, koripalloa sekä muita lajeja. Koulupäivä päättyi terveellisiin snäkkeihin. Suomalaisille ruoka-aika oli kuitenkin hieman myöhään. Illalla osa osallistui toisen kylän joulumarkkinoille, sekä vietettiin aikaa yhdessä porukalla.

Lauantaina oli vapaapäivä, osa vietti rentoa päivää muiden kesken ja osa vieraili läheisessä yliopistokaupungissa. Hieman matkaväsymystä oli jo ilmassa, joten rento hengailu oli varsin miellyttävää. Illalla osallistuimme kaikki yhdessä paikalliseen koripallopeliin, jonka kotijoukkue voitti. Tämän jälkeen ilta jatkui hengaillessa.

Sunnuntai-aamuna aikaisin nousimme suuntaamaan kohti koti-Suomea. Matkustuspäivä sujui nukkuen. Kokonaisuudessaan onnistunut reissu, jolla opimme paljon uutta saksalaisesta elämästä ja nuorisokulttuurista.

todiste Mika Häkkisen autosta

joulumarkkinat Esslingenissä

Mercedes Benz -museo

jalkapallopelin katselua

hetki kiipeilypaikasta

roskien punnitusta ploggingin jälkeen

Kolmen viikon vaihto Saksassa

 Kuulin mahdollisuudesta lähteä Saksaan vaihtoon keväällä 2022. Olin aina halunnut lähteä vaihtoon, jonka takia ajattelin ilmoittautua mukaan. Ajattelin myös, että olisi kiva päästä matkustamaan, kun ei ole pitkään aikaan koronan takia pystynyt. Olin aloittanut myös saksan opinnot lukion ensimmäisenä vuonna. Kesällä tutustuin omaan vaihtariini mm. videopuheluiden avulla. 

Lähdin heti syksyn kirjoitusten loputtua Saksaan. Olin keskittynyt niin paljon kirjoituksiin, että olin melkein unohtanut vaihtoon lähtemisen ja matkustamisen jännityksen. Matkustaisin ensimmäistä kertaa yksin lentokoneella. Lentomatka sujui kuitenkin suunnitelmien mukaisesti ja pian olinkin Frankfurtissa, Saksassa. Frankfurtin lentokentällä minua oli vastassa innokas perhe, joka otti minut lämmöllä vastaan. Samana päivänä ajoimme Heidelbergin kautta Schwäbisch Halliin. 

Saavuin Saksaan lauantaina ja heti maanantaina pääsin tutustumaan uuteen kouluuni. Koulussa oli oppilaita lapsista lähtien lukioikäisiin asti. Sisältä koulu oli värikäs ja koristeltu oppilaiden tekemillä töillä. Koulussa ei saa käyttää puhelinta kuin ruokatauolla ja osa opettajista olivat hyvin tiukkoja asian suhteen. Koulussa ruokailu maksaa, joten monet tuovat oman lounaansa mukanaan. Koulussa oli myös kioskeja (tai leipomoita, niinkun he itse niitä kutsuvat), joista pystyi ostamaan erilaisia leipomotuotteita, joten niitäkin syötiin lounaaksi. Kouluruoka ruokalassa oli kuitenkin hyvää ja monipuolista. Lyhyinä päivinä söimme lounaan vasta kotiin tultuamme. Tunnit olivat todella rentoja ja niillä keskusteltiin paljon. Lähes kaikki opiskelijat osallistuivat keskusteluihin ja viittasivat aktiivisesti. Koulupäivät saattoivat olla pitkiä, maanantaisin ja torstaisin koulua oli 7.40-17.00. Oppitunnit tuntuivat lyhyiltä, sillä ne kestivät vain 45 minuuttia. Jokaisen oppitunnin välissä ei ollut välituntia, joka tuntui aluksi vähän oudolta.

Kulttuurieroja Suomen ja Saksan välillä tietysti on. Alussa isolta erolta tuntui se, että tällä alueella ja host-perheessäni syötiin leipää todella paljon. Ruokarytmi on muutenkin erilainen ja iltaruuaksi oli usein leipää ja erilaisia juustoja. Myös pyöräily- ja autoilukulttuuri on hyvin erilaisia Saksassa verrattuna Suomeen. Ihmiset pyöräilevät paljon ja kovaa. Suurin osa pyöräilijöistä käyttää kypärää ja pyöräilijöitä väistetään AINA, jos on kävelijänä. Autobahn oli minulle myös uusi tuttavuus. Tuntui hullulta olla auton kyydissä, joka ajoi 140 km/h laillisesti. Autobahnilla myös rekat ja bussit ohittelivat toisiaan, mitä harvemmin näkee Suomessa. Saksassa myös koulusysteemit vaihtelevat alueittain ja niissä on suuriakin eroja keskenään.

Oli hieno nähdä kuinka paljon oikeasti ymmärsin saksaa, kun jaksoin keskittyä ja kuunnella muita. Toinen yllätys oli se, kuinka nopeasti pääsi osaksi perhettä ja perheen arkea. Ensimmäisinä päivinä en tiennyt mistä löydän aamupalalautasen ja milloin koulupäivä alkaa. Viimeisellä viikolla osasin jo navigoida keittiössä itse ja tiesin monelta kannattaa herätä, että kerkeää tekemään aamutoimet ennen koulun alkua. 

Vaihto oli erilaisten tunteiden täyteinen ja opettavainen kokemus. Koen oppineeni ottamaan itsestäni enemmän vastuuta ja kysymään apua sitä tarvittaessa. Opin myös paljon uutta itsestäni ja siitä miten toimin täysin uudessa ympäristössä, uusien ihmisten keskellä.  Vaihto on aina ainutkertainen kokemus, ja toivon että jokainen, joka vaihtoon haluaisi lähteä, pääsisi kokemaan sen jossain vaiheessa. 

Teksti ja kuvat: Renata Söderlund

Pitkän odotuksen jälkeen: Erasmus-hulinaa Kimpisessä!

Maanantai iltana 9.5. meille saapui erityisiä vieraita Saksasta, Espanjasta, Itävallasta, Italiasta ja Kreikasta. Ensimmäinen Erasmus-projektin kokous, jolloin meillä oli mahdollista nähdä kasvotusten. Vieraillamme oli ollut pitkä päivä takana, joten maanantaina ei juurikaan tehty mitään.

Tiistaiaamun valjetessa lähdimme kouluun ja näimme ensimmäistä kertaa koko porukalla. Aloitimme päivän koulukierroksella ja nimileikeillä, jotta oppisimme tuntemaan toisiamme. Leikit toimivat samalla jäänmurtajina: on ok, jos mokaa. Työstimme food waste-postereita, kävimme kaupunkikierroksella näyttämässä Lappeenrantaa. Illalla näimme vielä pizza and game nightin merkeissä.

Kuten arvata saattaa, suomalainen kouluruoka on aikamoinen shokki ulkomaalaisille. Saattaa olla, että yrityksistämme huolimatta tonnikalapasta ja riisipuuro päätyivät samalle lautaselle. Keskiviikkona suunnittelimme hyvinvointiaiheisia podcasteja aiemmin näkemiemme hyvinvointiaiheisten esitelmien perusteella. 

Vieraamme pääsivät torstaina tulostamaan food waste posterit Innoverstaalla ja sillä aikaa me suomalaiset opiskelijat olimme omilla oppitunneilla. Kun olimme kaikki taas koolla, pääsimme yksi ryhmä kerrallaan nauhoittamaan podcastejamme ja sillä aikaa muut saivat musisoida yläkoulun musiikkiluokassa. Ryhmässämme oli havaittavissa musiikillista lahjakkuutta, joten lauloimme ja soitimme yhdessä.

Perjantaina kuuntelimme podcast-tuotoksemme ja vieraamme pääsivät kuuntelemaan Wellun pitämän oppilastoimikunnan esitelmän. Vuorossa oli myös pieni taiteiluhetki, jossa tehtiin jokaiselle oppilaalle oman maansa lippu, joihin kirjoitimme mukavia asioita toisistamme illalla. Oli aika esitellä upeaa Saimaan vesistöämme risteilyn merkeissä, jonka jälkeen matka jatkui autoilla Skinnarilan saunalle. Moni suomalainen ja ulkomaalainen uhkasi Suomen epävakaan kevään säätä ja ui hyisessä Saimaassa. Koska oli viimeinen ilta, kun kaikki olivat paikalla, menimme Linnoitukseen piknikin merkeissä. 

Oli aika hyvästellä itävaltalaiset, jotka suuntasivat kohti kotimaata aikaisin lauantaiaamuna. Viimeinen yhteinen "koulupäivä", jolloin pääsimme mielenkiintoiselle makumatkalle. Valmistimme jokaiselle maalle tyypillisen välipalan ja nautimme yhteisestä ajasta syöden. Espanjalaiset ja italialaiset lähtivät illalla ja saksalaiset sekä kreikkalaiset lähtivät sunnuntaina aamulla. 

Takana oli ikimuistoinen viikko, jonka aikana oli naurettu, tutustuttu mahtaviin ihmisiin ja luotu muistoja, jotka muistaisimme loppuikämme. Olimme tutustuttaneet ulkomaalaiset vieraamme suomalaiseen kulttuuriin niin ruoan, luonnon kuin aktiviteettien kautta. Jäimme innolla odottamaan jälleennäkemisiä, kun pääsisimme matkustamaan muihin maihin Erasmus-kokouksien merkeissä.

(Kirjoittanut: Jasmin Turunen)

Kolmen viikon vaihto Marseillessa

 

Keväällä 2021 saimme kuulla mahdollisuudesta lähteä Ranskaan kolmen viikon vaihtoon. Ilmoittauduimme innoissamme mukaan vaihtoon, sillä meitä kiinnosti tutustua toisen maan koulunkäyntiin ja kulttuuriin, sekä lähteä reissuun kun se pitkän ajan jälkeen oli taas mahdollista. Kesällä saimme kuulla ensimmäistä kertaa, että lähdemme Marseilleen, joka on Ranskan toiseksi suurin kaupunki. Ajatus lähtemisestä suureen kaupunkiin pienestä ja turvallisesta Lappeenrannasta oli jännittävä. Saimme samalla myös kuulla ketkä meidän vaihtarimme ovat. Noin kolmen kuukauden ajan viestittelimme ja tutustuimme toisiimme esimerkiksi Snapchatin kautta. 

Reissuun alettiin valmistautua kesällä ottamalla ensimmäiset koronarokotteet. Pelko lähdön peruuntumisesta koronatilanteen takia oli todellinen. Uskoimme kuitenkin tilanteen pysyvän hyvänä ja jatkoimme matkaan valmistautumista. Syyskuun alussa saimme toiset rokotteet ja siitä ei mennyt kauaakaan, kun lähtö jo koitti. 

Helsinki-Vantaan lentokentällä 19.9.2021:

Olo oli epätodellinen ja jännittynyt, oli vaikea uskoa että olimme lähdössä Ranskaan kahdestaan kolmeksi viikoksi. Meillä oli koneen vaihto Saksan Munchenissä ja jännitys oikean koneen löytämisestä oli melkoinen. Lennot sujuivat kuitenkin ongelmitta ja saavuimme turvallisesti Marseilleen. Tapasimme perheemme lentokentällä ja lähdimme ajamaan kohti vaihtareiden koteja. Meidät otettiin vastaan innokkaasti ja lämmöllä.

Olimme todella väsyneitä rankan reissaamispäivän jälkeen ja uni tuli nopeasti. Seuraavana aamuna aloitimme päivän kello 8.00 ranskalaisessa lukiossa. Ensivaikutelma koulusta oli erilainen kuin oletimme. Koulusta tuli mieleen vankila, koska se oli sisältä pelkkää betonia eikä ikkunoita ollut käytävillä, jonka takia luonnonvaloa ei ollut. Koulua ympäröi korkeat aidat/portit, ja sisään pääsi vain ne, joilla oli kyseisen koulun lukujärjestys. Portilla oli aina ihminen, joka tarkisti lukujärjestykset ja päästi oppilaat sisään kouluun.

Ranskalaisessa ja suomalaisessa sekä kulttuurissa on paljon eroja. Opimme reissun aikana arvostamaan Suomea sekä suomen koulujärjestelmää. Ranskalaisessa lukiossa oli todella tiukat säännöt esimerkiksi liittyen puhelimen käyttöön koulussa. Luokassa eikä käytävällä saanut olla puhelimella ollenkaan, ja opettajat huomauttivat siitä heti. Huomattava ero oli myös tuntien rakenne: tunnit olivat opettajan luennointia ja kaikki tehtävät piti tehdä kotona. Ranskalaiset nuoret käyttävät siis suuren osan vapaa-ajastaan tehden koulutehtäviä. Jokainen opiskelija oli intohimoinen opiskelemaan ja tunneilla kaikki oppilaat osallistuivat käytyihin keskusteluihin. 

Kouluruokailu kesti 1-2 tuntia ja sen aikana käytiin usein joko kotona tai leipomossa syömässä. Oli outoa huomata, että Suomessa kouluruokailu on sosiaalinen tapahtuma jossa pääsee vaihtamaan päivän kuulumiset kavereiden kanssa, kun taas Ranskassa saatettiin syödä yksin. Koululla oli tarjolla ruokaa, mutta se oli maksullista joten todella harvat oppilaat söivät siellä.

Kodittomien määrä Marseillessa oli meidän silmin huolestuttava ja surullinen. Ympäristö oli myös likainen ja katujen reunat olivat täynnä roskia. Myöskään kotona mitään ei kierrätetty, jonka takia roskikset täyttyivät nopeasti. Roskien määrä konkretisoitui, kun ne lojuivat kaduilla ennen kuin roska-auto haki ne. Erona oli myös se, että kaikki talot olivat kerrostaloja. Talot olivat todella isoja ja korkeita.

Matka ei mennyt aivan kuten olimme odottaneet, mutta koemme matkan opettaneen meille paljon. Emme kuitenkaan anna huonojen kokemusten lannistaa tai vaikuttaa mahdollisiin tuleviin ulkomaan vaihtoihimme, sillä epäonnistuneet vaihdot ovat harvassa. Jos harkitsette vaihtoon lähtemistä, kaikesta huolimatta kuitenkin suosittelemme sitä lämpimin mielin.

Teksti ja kuvat: Aino Roos 2D ja Suvi Makkonen 2F

Inhimillinen velvollisuus auttaa

Minna Nalbantoglu (HS, 20.8.21) käsittelee artikkelissaan perussuomalaisten uuden puheenjohtajan, Riikka Purran, näkemyksiä Suomen pakolaiskiintiöstä ja afgaanipakolaisista. Purran mielipide pakolaisten jättämisestä Afganistaniin on kylmä, järkyttävä ja epäinhimillinen.

Suomen pakolaiskiintiötä suunnitellaan nostettavan, jotta Afganistanista saataisiin pelastettua mahdollisimman paljon ihmisiä. Purran mielestä se on “tekopyhää ja itsekorostusta”. Hänen mielestään muutaman sadan ihmisen pelastaminen silloin, kun kärsiviä on miljoonia, on turhaa. Olen eri mieltä Purran kanssa. Jokainen pelastettu ihminen on tärkeä, koska meillä jokaisella on ihmisarvo. Yksikin valoisampi tulevaisuus on merkityksellinen. Afganistanissa hallitseva Taliban rikkoo siellä olevien ihmisten, etenkin naisten, ihmisoikeuksia. Tänne tulevat ihmiset saavat henkisen ja fyysisen turvan sekä heille kuuluvat ihmisoikeutensa takaisin. Purran mielestä humanitaarinen apu pitäisi viedä mahdollisimman lähelle kriisialuetta. Kriisialueiden ympärillä sijaitsevat valtiot ovat suuremmassa riskissä joutua mukaan kriisiin, eivätkä pakolaiset saisi sinne paetessaan turvaa. Lisäksi avun vieminen lähialueille voi olla hankalaa, koska myös naapurivaltioiden tilanteet voivat olla epävakaat. Suomi on maantieteellisesti kaukana Afganistanista, joten auttaminen muulla tavalla kuin ottamalla heitä turvaan Suomeen on vaikeaa. Jättäisitkö sinä omat sukulaisesi ja ystäväsi yksin kriisin keskelle? Nämä pakolaiset, joita Purra ei halua tänne, ovat myös joidenkin äitejä, sisaruksia ja lapsia. Purran mukaan lähtömaan kehittyminen ja vakautuminen on vaikeampaa, jos moni lähtee maasta pois. Ympäristö, joka rikkoo ihmisoikeuksia, ei ole turvallinen ympäristö elää. Jos ajatellaan näin, asetetaan kyseiselle alueelle asumaan jätettävät ihmiset vaaraan ja muita heikompaan asemaan. Ihmiset kriisialueelta pitää saada ensin turvaan, ja vasta sen jälkeen voidaan keskittyä tilanteen rauhoittamiseen. Jos kriisialueella tilanne rauhoittuu ja elinympäristö muuttuu turvalliseksi, voidaan miettiä afganistanilaisten palauttamista kotiin. Suurin osa halunnee palata kotiseudulleen heti, kun se on turvallista. On surullista ja yllättävää, että Riikka Purran on niin vaikea asettua hätää kärsivien afganistanilaisten asemaan. Äitinä hänenkin pitäisi ymmärtää huoli heikommassa asemassa olevista. Arvopohjaltaan kristillissosiaalisen puolueen puheenjohtaja Purra tuntuu unohtaneen inhimillisyyden ja lähimmäisenrakkauden merkityksen maailmassa.

Renata Söderlund

Kimpisen lukio

Tasa-arvoihanne ja Afganistan

Nykyään puhutaan paljon tasa-arvosta ja sen tärkeydestä, mutta tehdäänkö asialle oikeasti mitään? Yleisesti ollaan myös sitä mieltä, että miehillä on enemmän oikeuksia kuin naisilla. Se pitää valitettavasti paikkansa ainakin kehittyvissä valtioissa. Kehittyvissä valtioissa eriarvoisuus korostuu hyvin konkreettisesti. Miehillä on enemmän valtaa ja mahdollisuuksia elämässä. Naisten ja tyttöjen mahdollisuuksien ja aseman parantamista ei tehdä korvaamalla osa opiskelevista pojista tytöillä. Jos poikia korvattaisiin tytöillä, ei sekään olisi tasa-arvoista. Tilanteen parantaminen tapahtuu lisäämällä opetus-, työ-, terveydenhoito- ja ruoka- sekä vedensaantimahdollisuuksia siten, että sekä kaikki tytöt että kaikki pojat pääsisivät kouluun ja saisivat yhtä hyvät eväät elämään. Silloin kaikki lapset olisivat keskenään tasa-arvoisessa asemassa.

Pekka Kihilahden mukaan (Suomen kehitysyhteistyöllä on parannettu naisten asemaa Afganistanissa 22.8.21. HS.) Suomikin on osallistunut mm. Afganistanin tyttöjen ja naisten aseman parantamiseen. Koulutusta, töitä ja terveydenhuoltoa saavat yhä useammat tytöt ja naiset. Tämä on mahtava ja erittäin tärkeä asia. Afganistanista on tullut ja luultavasti tulee edelleen Suomeen paljon pakolaisia. Heistä suurin osa on naisia ja lapsia. Toteutuuko tasa-arvo, kun perheiden isät ja muutkin miehet jätetään vaille turvapaikkaa? Olisiko tasa-arvon mukaista ottaa turvaan kaikki vai sittenkin jättää kaikki oman onnensa nojaan? Asia on erittäin monimutkainen ja hankala. Jos ketään ei auta, on se rikos ihmisoikeuksia vastaan, mutta jos ei auta kaikkia, rikkoo se edelleen ainakin jonkun oikeuksia. Ikävintä on se, etteivät resurssit luultavasti riittäisi kaikkien auttamiseen, vaikka niin päätettäisiin toimia.

16-vuotias lukiolainen

Suomella on velvollisuus auttaa

Koti on monelle paikka, johon palata rankan päivän jälkeen rentoutumaan ja poistamaan päivän aikana kasvaneet huolet. Seinät seisovat tukevasti lattian vieressä, pitävät katon pään päällä ja suojaavat kastumiselta, vaikka ulkona sataisi. Millaiselta koti sitten näyttää niille afganistanilaisille, joilla siitä ei ole jäljellä enää mitään, jonka alle tai taakse turvautua? Mielessä ei päällimmäisenä pyöri huomisen päivän asukokonaisuus, vaan se, miten selviytyä yön yli. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (20.8.2021) “Pakolaiskriisi alkoi jo” todetaan: “Ihmisten kamppailu elämästään ei johdu vain väkivallan uhasta vaan puhtaan veden, ruuan ja alkeellisenkin terveydenhoidon puutteesta.” Meille suomalaisille, hyvinvointivaltion kansalaisille, ihmisoikeuksien toteutumista pidetään itsestään selvänä. Kuitenkin kun todellisuutta katsoo suoraan silmiin, huomaa, että näin se ei ole.

Suomalaisena nuorena naisena ajatus kodin tuhoutumisesta terroristien jalkojen alle on todella vieras ja siihen on hyvin vaikea samaistua. Onneksi kuitenkin medioiden avulla uutiset leviävät nopeasti ja auttavat minua, sekä meitä kaikkia, pysymään tietoisena maailman tapahtumista. Silti Afganistanin tilannetta on vaikea itse täysin käsittää ja ymmärtää. On ihan eri asia istua omalla sohvalla peitto jalkojen päällä katsomassa televisiosta videopätkää aseistetuista terroristeista kuin olla oikeasti paikan päällä miettimässä levottomasti, että mitäköhän he aikovat seuraavaksi tehdä. Ihailen ja kunnioitan suuresti kaikkia niitä lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka jaksavat pitää toivoaan yllä niin toivottomassa paikassa. Helsingin Sanomissa (20.8.2021) Minna Nalbantoglun kirjoittamassa artikkelissa “Perussuomalaisten Purra pakolaiskiintiön nostamisesta Afganistanin takia: "Tekopyhää ja itsekorostusta” perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra kertoo, ettei hän kannata pakolaiskiintiön nostamista, vaikka juuri nyt afganistanilaiset tarvitsisivat kaiken avun, mitä heille on mahdollista antaa. Purran sanojen mukaan on tyylipuhdasta idealismia uskoa tai uskotella, että tällaisilla vaatimuksilla on jotakin merkitystä. Minusta hänen sanansa ovat välinpitämättömiä ja epäinhimillisiä. Tällaisessa tilanteessa, jossa miljoonien viattomien ihmisten henget ovat vaarassa, on välttämätöntä auttaa niin monta kuin pystyy. Tämän takia minä olen pakolaiskiintiön nostamisen puolella. Jokaisella suomalaisella on velvollisuus auttaa hengenvaarassa olevaa omien kykyjensä mukaan. Niin kuin pääkirjoituksessa “Pakolaiskriisi alkoi jo” sanotaan: “Auttaminen on jo monimutkaista ja vaikeaa. Se ei poista maailman velvollisuutta toimia. Me olemme osa maailmaa.” Miksi sitten Suomi jättäisi ulkopuolelle heidät, jotka oikeasti tarvitsevat kiireellisesti tukea? Miksi minä, hyvinvoiva suomalainen, ansaitsisin enemmän apua kuin nälkäiset ja vaaran alle jääneet lapsiperheet? Kyse on ihmishengistä. Itsekkyydelle ei ole enää tilaa. Maria Pykäläinen Ihmisoikeuksien puolesta taisteleva lukiolainen