Koti on monelle paikka, johon palata rankan päivän jälkeen rentoutumaan ja poistamaan päivän aikana kasvaneet huolet. Seinät seisovat tukevasti lattian vieressä, pitävät katon pään päällä ja suojaavat kastumiselta, vaikka ulkona sataisi. Millaiselta koti sitten näyttää niille afganistanilaisille, joilla siitä ei ole jäljellä enää mitään, jonka alle tai taakse turvautua? Mielessä ei päällimmäisenä pyöri huomisen päivän asukokonaisuus, vaan se, miten selviytyä yön yli. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (20.8.2021) “Pakolaiskriisi alkoi jo” todetaan: “Ihmisten kamppailu elämästään ei johdu vain väkivallan uhasta vaan puhtaan veden, ruuan ja alkeellisenkin terveydenhoidon puutteesta.” Meille suomalaisille, hyvinvointivaltion kansalaisille, ihmisoikeuksien toteutumista pidetään itsestään selvänä. Kuitenkin kun todellisuutta katsoo suoraan silmiin, huomaa, että näin se ei ole.
Suomalaisena nuorena naisena ajatus kodin tuhoutumisesta terroristien jalkojen alle on todella vieras ja siihen on hyvin vaikea samaistua. Onneksi kuitenkin medioiden avulla uutiset leviävät nopeasti ja auttavat minua, sekä meitä kaikkia, pysymään tietoisena maailman tapahtumista. Silti Afganistanin tilannetta on vaikea itse täysin käsittää ja ymmärtää. On ihan eri asia istua omalla sohvalla peitto jalkojen päällä katsomassa televisiosta videopätkää aseistetuista terroristeista kuin olla oikeasti paikan päällä miettimässä levottomasti, että mitäköhän he aikovat seuraavaksi tehdä. Ihailen ja kunnioitan suuresti kaikkia niitä lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka jaksavat pitää toivoaan yllä niin toivottomassa paikassa. Helsingin Sanomissa (20.8.2021) Minna Nalbantoglun kirjoittamassa artikkelissa “Perussuomalaisten Purra pakolaiskiintiön nostamisesta Afganistanin takia: "Tekopyhää ja itsekorostusta” perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra kertoo, ettei hän kannata pakolaiskiintiön nostamista, vaikka juuri nyt afganistanilaiset tarvitsisivat kaiken avun, mitä heille on mahdollista antaa. Purran sanojen mukaan on tyylipuhdasta idealismia uskoa tai uskotella, että tällaisilla vaatimuksilla on jotakin merkitystä. Minusta hänen sanansa ovat välinpitämättömiä ja epäinhimillisiä. Tällaisessa tilanteessa, jossa miljoonien viattomien ihmisten henget ovat vaarassa, on välttämätöntä auttaa niin monta kuin pystyy. Tämän takia minä olen pakolaiskiintiön nostamisen puolella. Jokaisella suomalaisella on velvollisuus auttaa hengenvaarassa olevaa omien kykyjensä mukaan. Niin kuin pääkirjoituksessa “Pakolaiskriisi alkoi jo” sanotaan: “Auttaminen on jo monimutkaista ja vaikeaa. Se ei poista maailman velvollisuutta toimia. Me olemme osa maailmaa.” Miksi sitten Suomi jättäisi ulkopuolelle heidät, jotka oikeasti tarvitsevat kiireellisesti tukea? Miksi minä, hyvinvoiva suomalainen, ansaitsisin enemmän apua kuin nälkäiset ja vaaran alle jääneet lapsiperheet? Kyse on ihmishengistä. Itsekkyydelle ei ole enää tilaa. Maria Pykäläinen Ihmisoikeuksien puolesta taisteleva lukiolainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti