torstai 18. helmikuuta 2021

Naisten oikeudet ovat edelleen vaakalaudalla

Naisten oikeuksiin alettiin 1800-luvun kehittyvän maailman myötä kiinnittää enemmän huomiota. Nyt kun suurella osaa nykypäivän naisista on mm. äänioikeus, oikeus omaisuuteensa, opiskeluun ja työssäkäyntiin sekä historian naisiin verrattuna huomattavasti paremmat mahdollisuudet elää itsenäisesti, eikö taistelun naisten oikeuksien puolesta ole aika päättyä?

Kanadalaisen Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu dystooppinen romaani Orjattaresi sijoittuu julkaisuajankohdan lähitulevaisuuteen, oikeassa maailmassa aikaan, jolloin naisten oikeuksien yleisesti koettiin jo toteutuneen länsimaissa. Postmodernismin tyylille ominaisesti Atwood kyseenalaistaa ja kritisoi yhä relevantteja yhteiskunnan piirteitä. Hän luo spekuloiden kuvaa Yhdysvalloista, joissa kristilliset fundamentalistit ovat onnistuneesti kaapanneet vallan ja järjestelmällisesti luoneet maan yhteiskunnasta visionsa mukaisen ― naisilta on riistetty kaikki se autonomia, jonka he olivat aiempina vuosikymmeninä saavuttaneet, ja paljon enemmänkin. Vaikka kirjan tapahtumat saattavat tuntua niin epäuskottavilta, että on mahdoton kuvitella saman tapahtuvan vaikkapa Euroopassa tai edes Yhdysvalloissa, varsin todelliset ilmiöt antoivat Atwoodille inspiraatiota teoksen maailman luomiseen.


Kun kirjassa naisten pankkitilit on jäädytetty vuosia sitten, lukeminen on heiltä kiellettyä, he eivät saa asua tai edes liikkua yksin ja heidän ainoa tehtävänsä on synnyttää lapsia, oikeassa elämässä esimerkiksi naisten lisääntymisoikeudet ovat kehittyneissäkin maissa jatkuvasti uhattuina. Teija Laakson kirjoittamassa uutisessa "Selvitys: Yhdysvaltain kristilliset konservatiivijärjestöt pumppaavat rahaa naisten ja sateenkaarivähemmistöjen oikeuksien vastaiseen kampanjointiin Euroopassa" (Maailma.net, 3.11.2020) tuo esille ilmiöitä, jotka ovat helposti rinnastettavissa Atwoodin Orjattaresi-teokseen. Uutisessa kuvataan sitä, kuinka "yhdysvaltalaiset oikeistokristilliset järjestöt” käyttävät vuosittain miljoonia naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien heikentämiseen etenkin Euroopassa. Sen mukaan järjestöjen toiminta, kuten homoavioliittojen vastustaminen tai tiukemman aborttipolitiikan puolustaminen, ovat Euroopassa johtaneet kasvaneeseen seksuaali- ja lisääntymisoikeuksien vastustamiseen. On siis selvää, että pyrkimys rajoittaa naisten itsemääräämisoikeus on vahvasti läsnä muuallakin kuin fiktiossa tai esimerkiksi kehitysmaissa.


Tärkeä elementti Atwoodin teoksen maailmanrakennuksessa on se, miten ihmiset käyttäytyvät pelätessään äärimmäisiä ja väkivaltaisia, kirjan maailmassa usein kohtalokkaita rangaistuksia. Merkittävä osa siitä, mikä tekee teoksen tapahtumista ja sen luomasta miljööstä dystopiaksi yllättävänkin realistisen, tulee henkilöhahmojen silkasta tavallisuudesta ― he eivät missään nimessä ole sankareita, yksinkertaisesti vain ihmisiä. Päähenkilö Frediläinen on korkeassa asemassa olevan miehen, Fredin, orjatar, jonka elämä on ainoastaan selviytymistä. Hän ei taistele vastaan tai kapinoi, koska siten hän voi säilyä hengissä. On helpompaa sopeutua kuin uhrata henkensä. Jopa vastarintaliike, joka on kyllä ainakin häilyvällä tasolla yhä olemassa, ei vaadi näkyvästi oikeutta tai johda vallankumoustaistelua. Vaikuttaa realistiselta ajatukselta, että oikeassa elämässäkin vaistot ohjaisivat alistumaan, jotta elossapysyminen olisi mahdollista.


Maailma.netin uutisen mainitsemia järjestöjä ja samankaltaisia toimia vastaan taas on selkeää vastustusta, joten dystopiamainen maailma kuulostaa epäilemättä kaukaa haetulta. Jos mielikuva lähtee liikkeelle siitä, että naiset alistettaisiin samalla tavalla nimettömiksi synnytyskoneiksi, on helppo unohtaa, että pienien asioiden hyväksyminen antaa usein tilaa myös suurempien vääryyksien tapahtumiselle. Ei oikeastaan ole edes kyse juuri Atwoodin kuvaaman maailman kehityksen lopputuloksesta vaan prosessista, joka alkaa silloin, kun sallimme melkein huomaamatta merkityksettömiltä vaikuttavia epäreiluuksia. Vaikka moni taistelee pitääkseen oikeutensa omaan kehoonsa, tarpeeksi monen ihmisen hiljainen hyväksyntä mahdollisti esimerkiksi juuri Puolan aborttioikeuden tiukentamisen.


Teija Laaksonen mainitsee uutisessa myös naisia, kuten Donald Trumpin kouluministeri, jotka puoltavat konservatiivisia ja äärikristillisiä arvoja sekä naisten itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Sekä ääriuskonnollisuuden että laajemman, naisia alistavan maailmankuvan sisäistäminen näkyy myös Orjattaresi-kirjassa. Frediläinen, jonka ajatukset avautuvat lukijalle yksityiskohtaisesti minä-muotoisen kerronnan ansiosta, tulee ajoittain itsekin tietoiseksi siitä, että on alkanut kaikessa hiljaisuudessa uskoa hallituksen syöttämää propagandaa. Hän huomaa joskus muistelevansa entisajan vaatteita tarpeettoman paljastavina ja meikkaamista turhamaisena, vaikka molemmat olivat olleet normaali osa hänen silloista elämäänsä. Vaikka hän ei salaa taivu uskoon ja kapinoi mielensä turvissa, on Frediläinen tavallaan jopa hyväksynyt orjattaren tehtävän ja aseman. Se on vain osa uutta normaalia.


Sekä Orjattaresi että viimeaikaiset tapahtumat etenkin Yhdysvalloissa saavat pohtimaan, mihin asti voimme antaa asioiden muuttua ilman, että niistä tulee meillekin vain osa uutta normaalia. Maailma.netin uutisen sitaatti EPF-järjestöön kuuluvalta Neil Dattalta muistuttaa myös suomalaisia siitä, etteivät demokraattisten arvojen toteutuminen ole itsestäänselvyys kotimaassakaan: “Eurooppalaisina emme voi istua ja katsoa, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa ja ajatella, ettei demokraattisten normien ja ihmisoikeuksien rapautuminen voi tapahtua täällä." Ihmisoikeuksien rapautuminen kuvaa hyvin sitä, mikä ei ole ainoastaan mahdollista, vaan jo käynnissä.

(Äidinkielen 5-kurssin klassikkokirjoitelma Margaret Atwoodin teoksesta Orjattaresi)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti