Luovuutta

Tutuntuntuinen sotilas

Uusi Tuntematon sotilas (2017) muistutti hyvin siitä, miten monipuolista suomen kieli on. Kirjallekin kehuja aikanaan keränneet murteet tuovat eloisuutta ja tietynlaista leikkisyyttä sodan keskelle. Suomi on enää yksi harvoja maita, joiden sisällä on suuria murteellisia eroja. Elokuvan mieleenpainuvimmat puhetavat löytyvät turkulaiselta Hietaselta ja karjalaiselta Rokalta. Hietanen toimi tutusti komedisena helpotuksena, mutta Eero Ahon uusi tulkinta Rokasta poikkesi vanhasta. 

Edvin Laineen Tuntemattomassa Rokka oli miltei yhtä koominen hahmo kuin Hietanen, ja hänen murteensa toimi komiikan vahvistimena. Eero Aho taas on Rokkana paljon karskimpi ja isähahmomaisempi, paikoittain jopa uhkaava. Hienoa nähdä miten samat repliikit jättävät paljon tulkinnan varaa.

Monesti sotamies Määttää luonnehditaan porukan tapasuomalaiseksi. Hän on vähäpuheinen ja korkealla työmoraalilla varustettu korpisoturi, joka kantaa mukisematta oman painonsa ja roimasti päälle. Määttä osoittaa, että myös sanojen - ja laajennettuna kielen - poissaolo voi kasvattaa hahmoa katsojalle. Samaan kategoriaan tässä asiassa voidaan laittaa Koskela, joka avaa suunsa vain, kun on asiallisia hommia hoidettavana. Osittain tästä syystä hänellä on miestensä vankkumaton kunnioitus.

Upseeristo Koskelaa lukuunottamatta pysyy tiukasti kirjakielessä. Onko suomen kieli itse heille jotenkin kunnia-asia vai onko tavoitteena välttää kaikki mahdolliset väärinymmärrykset, sitä en osaa sanoa. Kirjakielestä johtuen heidän puheensa jokatapauksessa kuulostaa hyvin viralliselta ja sitä kautta tylsältä. Olisiko sittenkin parempi, jos upseerit puhuisivat kotimurteillaan? Ainakin suurempi osa rivimiehistä saattaisi kuunnella, jos nyt vaikka silkasta huvituksesta.

- Topi Räty (Blogikirjoitus äikän 9-kurssin kieliblogissa)

Sanoilla on aina seuraukset

Kello oli kymmentä yli yksitoista ja ulkona oli aivan pilkkopimeää. Kävelin selaten puhelinta asfalttitien laidassa. Auto tuli kovaa mutkasta ja jarrutti äkillisesti kohdalleni. “Eiks sul oo rahaa mennä edes bussilla kotii”, kuului vitsaileva ääni avoimesta ikkunasta ja kolme tyttöä päätti tällä kertaa vain nauraa mukana heidän mielestään hyvälle heitolle. En viitsinyt edes vaivautua vastaamaan.

    Oli marraskuun loppu.  Olin aloittanut opiskelun lukiossa syksyllä ja alkuun kaikki oli mennyt ongelmitta. Minun on jotenkin aina ollut vaikea sopeutua porukkaan, mutta silti lukiossa minun oli hyvä olla. Menin kouluun hymyssä suin ja pystyin palaamaan sieltä myös niin. Kuukausi sitten kaikki kuitenkin muuttui. Kuukausi sitten tuntui, että olisin palannut yläasteelle ja pahimmat painajaiseni kävivät toteen.

- Mistä olet tulossa näin myöhään? Eikö sinun pitänyt vain käydä nopeasti kirjastossa ja kaupoilla, isä totesi heti kun olin astunut sisään.

- Jouduin kävelemään kotiin, vastasin samalla kun kävelin eteisestä keittiöön hakemaan iltapalaa.

- Olisit soittanut! Olisin tullut hakemaan, isä huudahti perääni.

Tein leivän ja kävelin huoneeseeni. En halunnut olla vaivaksi äidille ja isälle koulussa tapahtuvista asioista. Tuntui, että heillä oli ihan tarpeeksi omiakin huolia, ihan ilman minuakin.

    Kello oli varttia vaille kahdeksan kun astuin koulun ovista sisään. Olin oppinut heidän tämän jakson tunnit aika hyvin ulkoon, joten välttelin heitä parhaani mukaan. Kävelin pitkät portaat luokkani eteen ja siinä he olivatkin.

- Katos, katos Siiri Hellsten aina niin nättinä ja reippaana biologian tunnille menossa, porukan pisin ja hoikin tyttö Linda sanoi.

- Antakaa mun olla, en oo tehny teille mitään pahaa, sanoin hieman hätääntyneenä kimeällä äänellä vastaukseksi.

- Sun syntymine pelkästään pilas meidän elämän puhumattakaa siint et uskaltauduit jatkamaa meidän kans samas lukios, porukan johtaja, Maria, totesi.

Juoksin luokkaan ja kysymykset valtasi minun pääni: “Miksi juuri minä?”, “Mikä minussa on vikana” ja “Miksi ylipäätänsä tulin Salmen lukioon?”. Viimeiseen tiesin itse vastauksen. Tämä lukio on aina ollut unelmani ja alkuun se olikin pelkästään mukavia opettajia ja hyväntuulisia oppilaita, jotka hymyilivät ohikulkiessaan, vaikka eivät juttelemaan tulleetkaan. Tuntuu, että tuo kaikki on poissa. Kaikki ovat niin ärtyneitä. Kaikki välttelivät minua. Ehkä hekin pelkäsivät Marian porukan silmätikuksi joutumista ja päättivät vain sulkea silmänsä siltä mitä näkivät joka päivä koulun käytävillä.

    Koulupäivä meni tuttuun tapaan. Olin välitunnit yksin, söin yksin ja olin tunneilla yksin. Kun pääsin kahdelta koulusta Linda, Maria, Amanda ja Salla odottivat minua ala-aulassa ikään kuin he olisivat kavereitani ja olisimme menossa yhdessä kahville tai elokuviin. Mietin keinoa miten voisin vielä perääntyä ja käyttää jotain muuta uloskäyntiä pois pääsemiseksi.

- Mitä sä pelkäät? Eks haluis lähtee mein kaa pukkariin kohentelemaan meikkiä, Maria naurahti.

- Mun pitää kiirehtii bussii, sanoin ja yritin mennä heidän ohi.

- Vai ei mein seura kelpaa, sanoi Linda samalla kun he Sallan kanssa ottivat minua molemmista käsistä kiinni.

Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Neljä vastaan yksi tilanteessa jouduin vain menemään heidän raahaamana pukkariin.

- Me ollaan sulle niin kateellisia ton sun kauneutes takia, Salla sanoi ja sarkasmin pystyi tunnistamaan kilometrin päähänkin.

- Ehkä ois joskus parempi kokeilla tällästä luukkia ja antaa muillekkin mahollisuus kukoistaa, Maria vitsaili samanaikaisesti kun Amanda avasi suihkuhanan ja kasteli minut kokonaan.

Maria sylkäisi vielä purkan suustaan minun päälleni ja sitten he lähtivät nauraen. Luhistuin pukukopin suihkun lattialle ja puolen tunnin itseni keräämisen jälkeen hyppäsin bussiin vieläkin märissä vaatteissa meikit levinneenä.

    Päivä päivältä koin kiusaamista yhä enemmän. He vihasivat minua yli kaiken. Aloin saamaan viestejä vapaa-ajalla , joissa luki kuinka olen rumin ihminen maailmassa, kukaan ei välittäisi vaikka kuolisin ja, että kukaan ei ikinä halua olla oikeasti minun ystävä. Pikkuhiljaa aloin itsekin uskoa noihin viesteihin, ehkä minä olin se vihatuin, rumin ja oudoin. Äiti ja isä olivat yhä vähemmän kotona ja hyvä kun näin niitä edes joka toinen päivä. Tuntui, että koulun lisäksi olin myös kaiken vapaa-aikani nykyisin yksin.

Kaikki lumi oli sulanut ja ilma oli alkanut lämpenemään. Oli huhtikuun puoliväli ja pimeän talven jälkeen ihmiset koulussa, kaupungilla ja busseissa alkoivat heräilemään siihen, että elämä on ihanaa ja kaikki hyväntuulisuus oli palannut. Ympärillä olevista iloisista ihmisistä huolimatta minä pukeuduin joka päivä mustaan ja palasin kotiin kyyneleet silmissä. Matikan tunnin jälkeen koulun loputtua ja viimein viikonlopun alettua menin vielä käymään vessoilla ennen bussiin menoa. Ovella teki mieli kääntyä ympäri, kun näin Amandan korjaamassa meikkiään, mutta en viitsinyt enää, sillä hänkin huomasi minut.

- Oi ihana Siiri, sua me juuri ooteltiinki! Meillä on pikku ylläri sulle, hän virnisti.

En vastannut vaan lähdin vain kävelemään perimmäiseen vessaan. Kuitenkin aivan yllättäen Salla, Amanda ja Maria kaappasivat minut aiempaan vessaan ja tekivät jotain, mitä olen nähnyt vain elokuvissa. Kun minun pää oli uitettu likaisessa vessanpöntössä, he nauroivat ja kertoivat minun hiuksien kaipaavan juuri tuota. Minua ei naurattanut. En jaksanut enää. Juoksin bussiin ja siitä kotiin Enempiä miettimättä otin ensimmäisen lääkepurkin mikä käteen sattui ja nielin kaiken tabletti toisensa jälkeen.

    Heräsin teho-osastolta. Ympärilläni oli useampi lääkäri ja kuulin äitini huudon: “Päästäkää minut tyttäreni luo!”

- Rouva, tyttäresi tilanne ei ole vakaa. Anna lääkäreiden tehdä työtään, jotta tyttäresi voisi selvitä, rauhallinen mies ääni vastasi.

Sen jälkeen silmissä sumeni. En herännyt enää.