keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Oodi abiturientille

Ylivoimainen Abi,
lukion vanhin,
väkevä sielultaan,
periksiantamaton voima.

Kuoleman armoilla,
suuri sankari,
tulistettu sisulla,
miekkanaan kynä.

Urheana taistoon,
paras kaikista,
vastassa YTL,
leppymätön viha.

Voittajana nousee,
koittaessa aamun,
kaikkivoipainen soturi,
laudaturilla kruunataan.

Urhein kaikista,
voittamaton viisas,
jumalten suosikki,
älykkyyden mestari.

Ei kovempaa,
ei parempaa,
kultainen kosketus,

vain Abilla.

Oiva Lappalainen, Oskari Niemi ja Henri Nisonen


Fiktiota vai faktaa?

Länsimaissa nautimme roskasta, jota televisiokanavamme pumppaavat ulos tuntitolkulla väittäen sen olevan totta. Uutisia katsoessamme tunnemme itsemme paremmiksi ihmisiksi, kun Aleppossa on sotatila ja uhraamme yhden segmentin verran aikaamme sodassa kaatuneille. Heti uutisten jälkeen, vaihdamme kanavaa ja itkemme Titanic-elokuvalle, joka on siis fiktiivinen tarina asetettuna oikeaan miljööseen, josta olisi varmasti löytynyt tuhansia toinen toistaan uskomattomampia oikeita tarinoita.

Väitetään, että totuus on fiktiota ihmeellisempää. Tämän väittämän todisti Ylellä esitetty Yann Arthus-Bertrandin dokumentti Human (2015). Dokumentilla on mittaa komeat 191 minuuttia, jotka käsittelevät elämän suurimpia aiheita, kuten rakkautta, vihaa, onnellisuutta ja jopa vain elämän tarkoitusta. Ihmisten tarinoita kumppanoi uskomattomat maisemakuvaukset, joita on hankala uskoa todeksi, ellei niitä ole itse päässyt todistamaan.  Kaikki 191 minuuttia pyörivät televisiossa ja edelleen internetissä, mutta kovinkaan moni ei siihen ole törmännyt.

Henkilökohtaisesti mukaani dokumentista lähti kolme tarinaa. Yhtä niistä voisi kuvailla oikean elämän kaunottareksi ja hirviöksi. Hiroshiman atomipommista säteilyvammoja ja epämuodostumia saanut vanha mies kertoo klassisen tarinan kielletystä rakkaudesta. Miehen kasvot ovat pelottavat ja hieman epämukavat katsoa, mutta se tekee tästä tositarinasta vain ihmeellisemmän. Tässä tarinassa hirviö ei muuttunut komeaksi prinssiksi, mutta sai silti rakkauden.

Toinen mikä jäi mieltä painamaan, ei ollut kyseiset tarinat itsessään, vaan ihmiset niiden takana. Kauheuksia kokeneet pakolaiset, sotilaat ja väkivallan uhrit jakoivat kaikki useamman asian keskenään, etnisyydestä huolimatta. Jokaisen katse oli väsynyt ja sana painoi kuin kilo kiviä. Edes Robert De Niro ei pysty näyttelemään tuota todellista katsetta, joka ihmisoikeusrikkomusten uhreille ja rikkojille tapahtumista aiheutuu.

Vahviten mieleeni jäi mustan miehen tarina, joka käy läpi lähes kaikki dokumentissa käsiteltävät aiheet. Miehen oma näkemys rakkaudesta ja rakkauden kokemisesta tarinan edetessä näkyy valtavana tunnekirjona miehen lähes ilmeettömistä kasvoista. Mies istuu elinkautista naisensa ja lapsensa murhasta. Naisen äiti on antanut miehelle tämän teon anteeksi. Vaikka vankila on kovettanut miehen lähes ilmeettömäksi, paljastaa silmät hänen sisäisen myllerryksen. Kuten jo mainitsin, tarina käy läpi lähes kaikki dokumentin aiheet, sekä tunteet. Kyseessä oli vasta ensimmäinen tarina.

Human esittää yhdessä paketissa tarinoita, jotka ovat kaikille tavalla tai toisella tuttuja. Useiden tarinoiden kohdalla me länsimaalaiset, etenkin pohjoismaalaiset, emme vain ole tietoisia siitä, että sellaisia asioita voi tapahtua, tai sellaisia maisemia on olemassa, mille dokumentti katsojansa alistaa. Totuus todella on fiktiota ihmeellisempää, mikäli sille antaa mahdollisuuden.

Olli Vainikka